Pitääpäs tässä vähän kerrata itselle näitä asioita mitä on tapahtunut viel ko ne on tuoreessa muistissa niin voi niitä sitten joskus kelailla, jos on tarvetta.

Alkuvuosi oli huikea, uusia kavereita kurssilta ja iltalukiossa tapahtui jotain mystistä. Ymmärsin ruotsia, pääsin kahdesta kurssista läpi, jotka oli samassa jaksossa ja vieläpä samana iltana. Se oli sanoinkuvaamattoman hieno tunne kun sai ne kokeet käsiinsä vaikka numerot olikin jotain vitosen ja kutosen luokkaa. Mutta se oli ensimmäinen kerta kun pääsi ajattelemaan, että tästä jannusta tulee ylioppilas, vihdoinkin ! 22-vuotta ja nuo saavutukset jutussa nimeltä elämä olivat kovin vaatimattomia ja vähäisiä niin teki kyllä höpöä itsetunnolle, että saa tuon maagisen lakin päähänsä, melko todennäköisesti. Tuota tulikin sitten juhlistettua vähän turhankin huolella ja monena peräkkäisenä viikonloppuna. Mikä ei ollut fiksua, koska tuolla juomisella sitten perusteltiin tuota kevään ongelmavyyhtiä.

Maaliskuussa sitten loppuivat kurssi ja lukio, kirjoitukset meni ihan päin helvettiä. Tai no, omasta mielestä meni syksyä paremmin ja läksin kirjoituksista hyvinkin tyytyväisenä tuotoksiini, mutta sensorit oli eri mieltä. Hissan uusinnassa ei nousua, enkusta C, kaks pistettä M'ästä. Eipä suotta vituta ei.

Mutta siitä olin kuitenkin varma, että läpi meni ja lakki on mun, perkele. Ja kun tuo lukion purkitus on ollut työnalla viimeset kuutisen vuotta ja ollut se ainoa iso tavoite niin kävikin hassusti. Pitkän aikaa mielessä ollut hissan opiskelu yliopistossa alkoikin arveluttaa ja en sitten hakenut kun ammattikorkeaan. Tai hain mielestäni kyllä yliopistoihinkin mutta pääsykokeisiin ei kutsuttu :D Mutta tuli aivan järjettömän tyhjä olo. Ei ollut enää mitään suurta tavoitetta, ei mitään oleellista ja toteuttamiskelpoista suunnitelmaa.

Eli alkoipa taas se alkomahooli maistua aika huolella, nyt kun ei ollut mitään velvollisuuksia arkenakaan niin sitä tuli sitten kiskottua viikot läpeensä joka hemmetin päivä. Ei ole itseasiassa oikein minkäänlaista muistikuvaa koko jaksosta. Vähän on sumeita muistikuvia sieltä täältä, mutta siinä mielessä onnistuin, että en ainakaan ressannut tulevaisuutta enkä varsinkaan sitä nykyhetkeä. Mitä nyt tuli sössittyä ja auottua päätä kännissä semmosille ihmisille joille ei pitäs vittuilla ja eikä varsinkaan pitäis, koska siihen ollut mitään aihettakaaan. No, suurinosa noista oli jotain puolivillasia nettituttuja, mutta näin jälkeenpäin vituttaa että tuli auottua niin paljon että ei olla enää yhteyksissä. Niistä tutuista olis voinut tulla kavereita..

Toukokuussa sitten kaikki menikin ruhtinaallisesti pieleen. Työkkäri lätkäs karenssit, säästöjä oli verotettu juomisputkella aika rankalla kädellä ja muutenkin meni vähän kehnomman puoleisesti. Pari pisintä kaveruutta meni poikki ja muutenkin sitä huomas viettävänsä aikaa pääosin yksin. Ku ei viina maistu ja valtaosa kavereista ei mun kanssa hengaa ku humalassa niin, no joo. Ehkä ne ei siedä mua ku kännissä, sillonki vaan jos meikä tarjoo :D

Sittenpä tuli se eräs kiva lauantaiaamu. Samanlainen lauantai kun suunnilleen kaikki muutkin lauantai kun faija on humalassa. Eli heräsin musiikkiin, joka soi sellasella volyymilla, että hyvä ettei korviin satu äänenvoimakkuuden takia, sen takia korviin kyl koski että tais olla joku viidestoista viikonloppu kun sterkoista pauhaa sitä vitun Kari Tapiota. No, tuohon on jo ajat sitten tottunut, mutta kun zombiekävelin jääkaapille niin keikahti kuppi nurin. Pitkästä aikaa lähdössä kavereitten kaa radalle ja se saatanan itseään täynnä oleva juoppo oli juonut mun kaikki minigolffijuomat. Muuten olis ollut aika peruskauraa, oisin ostanut uudet ja näin, mutta rahat muutenkin loppumaan päin niin menin sitten vaatimaan joko rahoja niistä tai uusia tilalle. Faija tietty skitsos ja väitti että omiaan on juonut jne. ja lopulta meni huudoks ja erittäin lieväksi käsirysyksi (ketään ei lyöty paitti ehkä pahvisella kaljalaatikolla :D) ja ukko sit oli jo menos ostaan uusia. Kunnes sit kytät tuli ovesta sisään, Krista oli käskenyt Tommin soittamaan ne heti jos teen jotakin vähänkin semmosta et olis aihetta soittaa kytät, ja nyt tiedän syynkin.

Poliisit oli asiallisia, oli jo viemässä faijaa putkaan mesoomaan ja kaikki näytti olevan ihan ok. Poliisit lähti, aattelin et kerrankin se metelinaiheuttaja viedään pois päivää pilaamasta. Meni joku vartti tai puol tuntia ja poliisit tuli takas. Tällä kertaa ne katto mua kun jotain sekopäätä. Puhu semmosella rauhottavalla ja hiljasella äänellä niinko hulluille nyt puhutaan. Krista oli tullut taksilla paikalla ja pistänyt sitten kaikki peliin et sais mut osastolle, pysyvästi. Krista ko on lähihoitaja eli terveydenhuollon ammattilaisia niin se osaa puhua vakuuttavasti, hallitsee termit ja tuo se lähihoitajuus varmaan vähän lisäpontta niille jutuille. Se oli sitten kertonyt poliiseille kaikenlaista. Että olin kuukausia juonut itteni jokapäivä sammumispisteeseen asti, soittanut musiikkia helvetin kovalla päivin ja öin, että olin hakannut faijaa ja pikkubroidia, huutanut, haukkunut ja tehnyt kaikkea muutakin. Olin kuulemma kertonut, että mulla on helvetisti rahaa ulkomailla, useilla tileillä, että oon ostamassa itselleni omakotitaloa ja näitten perusteel sit totes että mul on hypomania ja käsitys todellisuudesta on kadonnut tyystin. Poliisit ja myöhemmin myös lääkäri sitte usko kaiken.

Lähin poliisien matkaan, ne valehteli mulle päin naamaa, että mennään selvittään asioita asemalla. Paskat. Suorinta reittiä TAYSiin, systeri mukana ja Tayssissa lisää siskon kertomia valheita ja ambulanssikyyti Pitkäänniemeen, akuuttipsykiatrian suljetulle osastolle. Siellä sit psykiatrin kans juttusille ja meni hermot, olin kai sit sen mielest kiihtynees mielentilas oleva hullu ja neljän päivän tarkkailu. Suljetulla osastolla. Perusteena vain ja ainoastaan Kristan jutut ja se, että olin kiihtynyt.

Neljä päivää siellä. Vaikka oonkin kaikille sanonut jokka reissusta tietää, että ei sil mitään vaikutusta ollut ja huumorilla otin kaikki. Ei pidä paikkaansa. Sen reissun jälkeen oon käytännössä lakannut elämästä. En enää uskalla soitella kavereille, niistäkin suurinosan on tietää tosta reissusta ja jotkut on ilmotttanut että älä suotta pidä yhteyttä enää. Tai no, oon käytännös alkanut pelätä itteeni ja varsinkin muiden ihmisten ilmeitä ja reaktioita ku ne näkee mut. Näkee ne sen saman vanhan tyypin ku ennenkin vai muuttuuks niitten ilmeet ja muut samal taval ku niitten jepereiden ? Et ne alkaa vilkuilla mua siten, et teenkö mä niille jotain, hyökkääkö toi kimppuun, mitä uskallan sanoa ettei toi suutu jne. Alkaako ne puhua mulle samaltaval ku kaikille hulluille puhutaan ?

Vaikka viihdynkin varsin mainiosta yksin ja omissaoloissani niin aina ennen on ollut se vaihtoehto että nappaa puhelimen ja soittaa jollekin ja sit mennään jonnekin pitämään hauskaa. Nyt on tullut huomattua, että kaks oikean elämän kaveria vastaa mun puheluihin ja tekstareihin. Kaikki muut jättää vastaamatta. Kai ne vaan odottaa, että kyllä se joskus lopettaa viestien lähettämisen ja soittelun. Jättää rauhaan.

Kesä on ollut sit tämmönen. Yksin oon ollut ja tuskin siihenkään muutosta on tulos. Mut ei siinä mitään, kyllä tähän yksinoloon alkaa jo tottua. Hirvee stressi vaan päällä. Sain kyl tos jo viralliset terveenpaperit, mut ainakun ovikello soi niin meen äkkiä kurkkaan ikkunasta et onko siel poliisiauto tai ambulanssi pihassa. Toi stressi on jatkuvaa, ei oo päivääkään sen jälkeen ku siel suljetulta pääsin pois et oisin miettinyt et miks juuri nytte piti käydä näin.

Tän piti olla mun kevät, kesä, syksy. Tän piti olla mun vuosi. Tänä vuonna mun piti päästä lukiosta, mennä kolmannen asteen koulutukseen. Tänä vuonna mun piti saada koko elämä viimoste piirtoa myöten järjestykseen. Tänä vuonna mun piti olla pitkästä aikaa aidosti onnellinen ja kaiken piti mennä just niinko olin suunnitellut.

Sitte multa vietiinki kaikki. Ei mul paljoo ollutkaa mitä viiä, mut enää ei taida olla mitään. Vaikka mul onkin terveenpaprut lasken itteni jonkinsortin hulluks. Ehkä se on jonkinlaista..no helpompi aatella et kaverit skippas mut sen takia et oon hullu ku sen takia et oon huono kaveri. Ku tiiän kyl et oon hankala ihminen ja melkonen kusipää noin muutenkin, mutta oliko toi suljetunreissu vaan se syy jota ne muutamat kaverit venas et vois pistää välit poikki.

En tiiä. Mut ensimmäistä kertaa parikytvuotisen elämän aikana oon kohdannu semmosen ongelman, jota en osaa ratkasta. Jotenkin tuntuu et jokanen aamu on vaikeempi nousta sängystä ylös ja jokasena iltana on vaikeempi saaha unta ku pääs pyörii niin paljon rankkoja asioita.

Silti tuntuu siltä, että oon ansainnu tän kaiken paskan mitä oon tän kevään ja kesän aikana saanut. Eikä tää alamäki tähän lopu, siitä oon varma..