Tuossa miettinyt, että kaikki kääntyy parempaan suuntaan kun saan opiskelupaikan, todennäkösesti toiselta paikkakunnalta ja sieltä sitten uusia kavereita. Siihen on kuitenkin aikaa, mutta sitä tässä nyt oon odotellut. Vuosi olis viel täällä olemista.

Mutta päähän pälkähti sellainen ajatus, jolla oli sangen murskaava vaikutus.

Olen opiskellut aiemminkin, mutta en minä sieltä ole yhtäkään kaveria saanut. Olen ollut se perusyksinäinen luuseri siellä jossain. Siitä on itseasiassa varmaan yli viis vuotta kun olen tutustunut johonkin uuteen ihmiseen kunnolla. Joskus vielä netissä pystyi lisäämään jonkun tuikituntemattoman meseen ja jauhamaan niitä näitä tai sitten hölisemään jossain foorumilla ja tutustua siellä sitten ihmisiin ja sitä kautta saada uusia tuttavuuksia ja pari kertaa löytyipä jopa kaverikin. Enää en netissäkään tutustu ihmisiin ja ne yhden käden sormilla laskettavat oikeat kaverit on jotenkin jäänyt. Periaatteessa mul on tasan kaksi kaveria, joita näen aika helvetin harvoin.

Jotenkin vaan tuntuu, että onnistun sinnittelemään aika ankealla määrällä sosiaalisia kontakteja vuoden ja sitten huomaan, että olen uudella paikkakunnalla enkä sielläkään osaa tutustua ihmisiin ja ihmiset taas eivät uskalla tutustua meikäläiseen. Olis uus alku, uus kaupunki mut oisimpa sitten vaan vielä yksinäisempi kun nyt. Aika ynseä ajatus.

Mutta kai mun on vaan pakko luottaa, että onnistun sieltä kavereita haalimaan ja onnistun nousemaan tästä suosta. Ei mulla oikein mitään muutakaan odotettavaa ole. Pakko uskoa, että se opiskelukerta on erilainen..

Ollut kyllä erittäin hämärä päivä.

Paljon kelaillut kaikkea. Miettinyt menneitä ja pohtinut tulevaisuutta. Menneisyydestä löytyi kyllä aivan järjettömän paljon negatiivisia juttuja, etsin jotain kaapista, löysin jotain vanhoja kirjotuksia. Oli aika masentavaa lukea niitä, en edes muistanut, että oon ollut jotenkin yhtä synkissä aatoksissa jo kovin nuorena. Ehkä oudoin juttu oli tuo joku koulutehtävä, tehtävä suunnilleen jotain luokkaa kirjoita itsellesi kirje, jonka luet viiden vuoden päästä. Siinä vaan sitten luki jotain suunnilleen, että en usko että oot hengissä enää silloin. En tiedä, muista tai mitään, missä mielentilassa tuo on kirjoitettu, mutta olihan tuo aika rankkaa aikaa koulukiusaamisen ja muitten juttujen takia. Himassa ainakin oli yhtä helvettiä ja tuolloinhan tuo henkinen alamäki kaiketi alkoi, kun urheileminen loppui, kaveripiiri supistui ja muutenkin. No, varmaan itse kullekin suuri muutos, kun aiemmin futis ja muu urheilu on kaikki kaikessa ja sitten onkin vain suurimman osan ajasta yksin himassa koneella. Niin, ja silloinhan se painokin lähti nousemaan ja muutenkin "synkistyin".

Viime yönä tapahtui jotain outoa. Illalla oli taas, tai no yöllä, vaikea saada unta, tuttu vaiva jo pitemmän aikaa, mutta nyt kun oli vielä kosteahkon viikonlopun jäljiltä aika helvetin huono olo. Siinä tuli taas kurjia ajatuksia pää täyteen, koitin sysätä ne jonnekin pois, nukuin semmosta koiranunta. Sit se outo juttu tapahtu. Ensin alkoi vasen käsi puutua, ilman mitään näkyvää syytä, olin ihan normi asennossa, jossa ei pitäs mitään puutumisia tulla. Koska olen pohjimmiltaan aina semmonen, että ajattelen pahinta ja muutenkin hivenen vainoharhainen :D Kelasin siis heti toki, että sydänkohtausta pukkaa kun keväällä oli ihan selvinpäinkin rytmihäiriöitä. Ku ottaa huomioon vielä eilisen synkähkön postauksen niin jotenkin helvetin koomista, että tuli hirveä hinku elää. Toisaalta myös pyöri päässä, että jos delaa sydänkohtaukseen niin siitä ei vois mua niin paljoa syyttää, toki syömiset ja juomiset on ollut pitemmän aikaa jo vähän epäterveellisiä ja noin, mutta luonnollinen kuolema yhtä kaikki.

Jottei taas karkaisi angstauksen puolelle niin tuli tuon nopeasti ohi menneen käden puutumisepisodin jälkeen hirveä kasa ajatuksia päähän. Mitä en ole vielä tehnyt ja mitä haluaisin tehdä. Miten haluaisin elää, jotta oisin onnellinen.

Siitä tuli mielettömän pitkä "lista" vaikken sitä mihinkään ylös laittanutkaan. Mutta tuosta ajatusrämeiköstä sai jopa vähän sitä kuuluisaa päivänpaistetta risukasaan.  

Olihan tuossa viikonloppu. Yhden tutun kans tuli käytyä baarissa ja päädyttiimpä viel menemään taksilla neljänkytäkilsan pääs olevalle mökillekin. Kun koko kesän on venannut, että pääsis jossain käymäään jonkun kanssa, niin olin ihan varma, että olo paranis huimasti ja pitkäks aikaa. Niin ny ei kuitenkaan käyny. Tänään ko aamul heräsin niin ei oo koskaan ollut niin synkkiä ajatuksia päästä, kovasti ajatukset liikahtivat siihen suuntaan, että vois antaa periks ja luovuttaa. Tuntuu siltä, etten saa elämääni mitenkään kuntoon, vaikka kuinka yrittäsin.

Mietin tuossa juuri, että vuoden päästä vois homma kääntyä parempaan suuntaan. Sillon olis uus haku yliopistoon ja sieltä voisin saada jopa kavereita. Mutta miten helvetissä jaksan vuoden ? Minä kun en osaa tutustua ihmisiin, monet kerrat oon baariinkin mennyt juttuseuran toivossa, mutta kun en pysty menemään kellekään juttelemaan niin jonkun pitäs tulla ja alottaa keskusteleen mun kanssa. Kukaan ei muuten koskaan oo tullut. Oonkin miettinyt, että miks ? Vaikka oonkin karun näkönen ja painava ja ties mitä niin ei kai se nyt estä että joku tulis mulle hemmetti puhumaan ? Vai näkyykö se jotenkin, et näytän liian epätoivoselta tai jotain et kaikki kiertää kaukaa ? Haluisin oikeesti tietää syyn.

Oon myös huomannut, että keväällä sain melkein semmosen kaverin, jolle vois puhua ihan mistä vaan. Mutta mokasin sen. En tiedä mitä hittoa mun päässä liikku kun menin sitä haukkumaan ihan syyttä suotta, oon monta kertaa miettiny et pitäs pyytää anteeks ku olin ihan helvetin typerä ja sanoin jotain ihan kamalia juttuja sille. Se oli kuitenkin niin erilainen ihminen ku muut kaverit. Tai no, koskaan oo ollut niin helppoa puhua jollekin. Kenenkään kaa en oo ollu niin helposti oma itteni. Oon montaa kertaa meinannu laittaa sille mailia, jossa selittelisin ja pyytäsin anteeks typerää käytöstäni. Mutta jotenkin on vaan semmonen fiilis, et jos laitan sen viestin niin se ei annakaan anteeks ja sit menee kaikki mahikset kaveruuteen. No hmm. Mutta toisaalta, ei se enää vastaa mun viesteihin niin jotenkin tuntuu et se viesti olis turha. Tai no, sillä on hirmu paljon kavereita joka puolella, tulee kaikkien kaa toimeen ja näin niin ei se mua tarvitte. En oo varmaan koskaan katunut niin paljon ku sitä ku sanoin sille ne jutut mitä sanoin. En tajua vieläkään mikä sai mut niin tekemään. Olispa aikakone olemassa nii vois perua kaiken, mutta ku ei ole niin ei ole.

Tällä hetkellä talvi kyl pelottaa. Jotenkin on semmonen fiilis et se on viimonen talvi. Oon kamalan impulsiivinen ihminen ja varmaan tulee juotua. Ei kaiken loppuminen paljoa vaadi. Yks kunnon humala, paskasti mennyt viikko ja se siitä sitten.

Mietin tuossa illalla ja vielä aamullakin, että mitkä kaikki asiat on mennyt pieleen, että oon täs tilantees mis nyt oon. Mitkä asiat on vaikuttanut siihen, että musta on tullut tälläinen ku nyt olen. Ei olis pitänyt alkaa kelailemaan vanhoja juttuja. Sitä vaan tajus, että on mennyt todellakin huonosti ja kauemmin ku on itte ees tajunnu. Huomasin myös mitkä asiat on vaikuttanut siihen, että musta on tullut niin sulkeutunut, epäluuloinen ja lähestulkoon sairaalloisen vainoharhainen. Kirjotan niistä myöhemmin, nyt ei oikein pysty.

Mutta pitkästä aikaa olen aidosti katkera. Miks toisille lyödään heti kättelyssä käteen semmoset kortit, joilla ei pärjää kun tuurilla ? Jotenkin tuntuu että ihan alusta asti suunta on ollut selvä. Tuntuu vaan ettei mulla oo koskaan ollut ees mahdollisuutta mielekkääseen elämään. Ja nyt jos koskaan tuntuu siltä, että pitäis kaikki asiat kaivella ylös, käsitellä ne jos meinaa joskus tästä elämästä nauttia. Olla onnellinen. Mutta olen myös ensimmäistä kertaa varma, että ei musta yksinkertaisesti ole siihen. En mää pysty ettiin syitä tai syytttään ketään tästä. En oikeesti osaa ku itteniäni syyttää ja syyllistää. Se on vaan se juttu jonka osaa. Aina kaikki ongelmat ja muut on kaadettu mun niskaan, ja oon aina uskonut että minähän ne asiat oon ryssinyt ku muut niin sanoo. Kai se toisaalta totta on, tähän on tultu ja tästä en ikinä tuu kunnolla luovimaan ulos. Pitää koittaa nauttia niistä harvoista asioista joista viel kiksejä saa ja koittaa tottua tähän. Yksinolemiseen.

Jottei menis ihan valittamiseks niin tämmönenkin postaus viel ku tekstiä nyt tulee.

Niin, haaveita. Onhan noita. No, kunnollisia kavereita. Joiden elämän sisältö ei pyöri pelkästään nettipelien, alkoholin tai muitten päihdeiden ympärillä. Ku nyt ku kävin läpi nuo muutamat kaverit mitä viel on, niin kaikki on ns. ryyppykavereita. Mikä on aika rööristä, kun en uskalla juoda. Meinaan pelkään sitä, että otan liikaa, teen jotain tavallisesta poikkeavaa joka tukee systerin hulluteoriaa ja löydän itteni taas osastolta. Vakuuttelemassa ittelleni ja muille että oon terve. Mutta niistä kavereista. Mul ei oo varmaan yli kymmeneen vuoteen oo ollu semmosia kavereita joitten kans vois tehä kaikkea mahdollista selvinpäin. Ihan perusjuttuja, kävelylenkkejä, leffailua ja semmosta. Varsinkin kunnollisia keskusteluja on tullut tässä kaivattua kesänaikana. Ei oo oikeen enää ketään jonka kanssa jutella niitä näitä, pohtia maailmanmenoa ja kertoa just tämmösiä vähän hankalampia juttuja. Itseasiassa mul on ollut tasan yks kaveri ikinä, jolle oon voinut kertoa ihan kaiken, jolle ei oo tarvinnnut valehdella että kaikki on reilassa, joka myös tiesi mimmosessa helvetissä sitä viikonloput ja joskus arjetkin elää. Mutta se kaveri meni menojaan, huumeet vei mennessään.

Ja sit jos niitä kavereita olis niin reissaus olis mahtia. Mennä ihan minne vaan. Aasiassa ainakin haluan käydä, Afrikassa myös ja jos jostain saan taas tuloja niin Uuteen-Seelantiin vakoilemaan hobitteja ! Hobitit. Vähänkö olis siistiä jos olis hobittikaveri, joka diggais sienistä ja kaikesta tommosesta hobittikamasta. Muutamasta oluesta, perunoista ja hyvästä ruuasta. Lähtis seikkailemaan minne vaan ja ei olis heti hylkäämässä ku tulis ongelmia. Voitas vallotttaaa maailmaa ja kaikee. Siis käymällä ihan missä vaan, maailmanvaltiuden tavoittelun hylkäsin jo joku aika sitten :D

Haaveis on myös psoriasiksen selättäminen ennenko se leviää naamaan. Ainoa vaan, että stressi pahentaa sitä entisestään ja nyt mul on enemmän stressiä kun ikinä. On aivan liikaa aikaa miettiä kaikkea, jatkuvasti mielessä se että jollain keinolla Krista järkkää mut takas osastolle jne. Mut tosiaan, vaikkei psoriasis oo mulle itelle mikään ongelma niin se vähän sulkee potentiaalisia tuttavia pois. Koska onhan toi aivan hirveän näköinen ja muutenkin epämukava sairaus hilseineen päivineen. Parit treffitkin on loppunut siihen ku ottanut takin pois ja ihottumat osunut treffattavan silmiin. Ihmiset on huonoja keksimään tekosyitä, sanoisivat suoraan vaan jotain tyyliin "Toi nyt menee viel et oot läski, mutta toi psoriasis ei enää mee läpi" Olis reilumpaa. Mitään muuta en inhoa niin paljoa ku on sitä että keksitään tekosyitä, jätetään asioita sanomatta tai pidetään mykkäkoulua. Ignooraus on hirveintä varmaan mitä mulle voi joku tärkeä ihminen tehä. Mut psoriasiksen haluaisin pois.

Tärkein haave on kuitenkin tuon pään pitäminen kasassa. Se on ainoa juttu jolla erotun joukosta, se on ainoa asia minkä voin laskea eduksi. Varsinkin sinkkuna elellessä on tärkeää et tuo pää nyt pysyis kasassa. Jotenkin vaan tuntuu, että on kovin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, löytää joku jos omaa valtavat määrät ihottumaa, erittäin paljon liikaa elopainoa eikä muutenkaan ulkonäössä oo paljoo hurraamista. Mutta vähän alkaa vaikuttamaan siltä että tuo pää hajoaa ajankanssa. Päivä, päivältä hiljalleen tää kaikki tapahtunut murentaa päätä, syö itsetuntoa ja kasvattaa itseinhoa.

Sit jäljelle jää pelkästään yksinäinen, lihava mies, jolla on psoriasis ja outo huumorintaju.