Jottei menis ihan valittamiseks niin tämmönenkin postaus viel ku tekstiä nyt tulee.

Niin, haaveita. Onhan noita. No, kunnollisia kavereita. Joiden elämän sisältö ei pyöri pelkästään nettipelien, alkoholin tai muitten päihdeiden ympärillä. Ku nyt ku kävin läpi nuo muutamat kaverit mitä viel on, niin kaikki on ns. ryyppykavereita. Mikä on aika rööristä, kun en uskalla juoda. Meinaan pelkään sitä, että otan liikaa, teen jotain tavallisesta poikkeavaa joka tukee systerin hulluteoriaa ja löydän itteni taas osastolta. Vakuuttelemassa ittelleni ja muille että oon terve. Mutta niistä kavereista. Mul ei oo varmaan yli kymmeneen vuoteen oo ollu semmosia kavereita joitten kans vois tehä kaikkea mahdollista selvinpäin. Ihan perusjuttuja, kävelylenkkejä, leffailua ja semmosta. Varsinkin kunnollisia keskusteluja on tullut tässä kaivattua kesänaikana. Ei oo oikeen enää ketään jonka kanssa jutella niitä näitä, pohtia maailmanmenoa ja kertoa just tämmösiä vähän hankalampia juttuja. Itseasiassa mul on ollut tasan yks kaveri ikinä, jolle oon voinut kertoa ihan kaiken, jolle ei oo tarvinnnut valehdella että kaikki on reilassa, joka myös tiesi mimmosessa helvetissä sitä viikonloput ja joskus arjetkin elää. Mutta se kaveri meni menojaan, huumeet vei mennessään.

Ja sit jos niitä kavereita olis niin reissaus olis mahtia. Mennä ihan minne vaan. Aasiassa ainakin haluan käydä, Afrikassa myös ja jos jostain saan taas tuloja niin Uuteen-Seelantiin vakoilemaan hobitteja ! Hobitit. Vähänkö olis siistiä jos olis hobittikaveri, joka diggais sienistä ja kaikesta tommosesta hobittikamasta. Muutamasta oluesta, perunoista ja hyvästä ruuasta. Lähtis seikkailemaan minne vaan ja ei olis heti hylkäämässä ku tulis ongelmia. Voitas vallotttaaa maailmaa ja kaikee. Siis käymällä ihan missä vaan, maailmanvaltiuden tavoittelun hylkäsin jo joku aika sitten :D

Haaveis on myös psoriasiksen selättäminen ennenko se leviää naamaan. Ainoa vaan, että stressi pahentaa sitä entisestään ja nyt mul on enemmän stressiä kun ikinä. On aivan liikaa aikaa miettiä kaikkea, jatkuvasti mielessä se että jollain keinolla Krista järkkää mut takas osastolle jne. Mut tosiaan, vaikkei psoriasis oo mulle itelle mikään ongelma niin se vähän sulkee potentiaalisia tuttavia pois. Koska onhan toi aivan hirveän näköinen ja muutenkin epämukava sairaus hilseineen päivineen. Parit treffitkin on loppunut siihen ku ottanut takin pois ja ihottumat osunut treffattavan silmiin. Ihmiset on huonoja keksimään tekosyitä, sanoisivat suoraan vaan jotain tyyliin "Toi nyt menee viel et oot läski, mutta toi psoriasis ei enää mee läpi" Olis reilumpaa. Mitään muuta en inhoa niin paljoa ku on sitä että keksitään tekosyitä, jätetään asioita sanomatta tai pidetään mykkäkoulua. Ignooraus on hirveintä varmaan mitä mulle voi joku tärkeä ihminen tehä. Mut psoriasiksen haluaisin pois.

Tärkein haave on kuitenkin tuon pään pitäminen kasassa. Se on ainoa juttu jolla erotun joukosta, se on ainoa asia minkä voin laskea eduksi. Varsinkin sinkkuna elellessä on tärkeää et tuo pää nyt pysyis kasassa. Jotenkin vaan tuntuu, että on kovin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, löytää joku jos omaa valtavat määrät ihottumaa, erittäin paljon liikaa elopainoa eikä muutenkaan ulkonäössä oo paljoo hurraamista. Mutta vähän alkaa vaikuttamaan siltä että tuo pää hajoaa ajankanssa. Päivä, päivältä hiljalleen tää kaikki tapahtunut murentaa päätä, syö itsetuntoa ja kasvattaa itseinhoa.

Sit jäljelle jää pelkästään yksinäinen, lihava mies, jolla on psoriasis ja outo huumorintaju.