Life is

Turhaanko ?

2011-08-01T23:39:01+03:00

Tuossa miettinyt, että kaikki kääntyy parempaan suuntaan kun saan opiskelupaikan, todennäkösesti toiselta paikkakunnalta ja sieltä sitten uusia kavereita. Siihen on kuitenkin aikaa, mutta sitä tässä nyt oon odotellut. Vuosi olis viel täällä olemista.

Mutta päähän pälkähti sellainen ajatus, jolla oli sangen murskaava vaikutus.

Olen opiskellut aiemminkin, mutta en minä sieltä ole yhtäkään kaveria saanut. Olen ollut se perusyksinäinen luuseri siellä jossain. Siitä on itseasiassa varmaan yli viis vuotta kun olen tutustunut johonkin uuteen ihmiseen kunnolla. Joskus vielä netissä pystyi lisäämään jonkun tuikituntemattoman meseen ja jauhamaan niitä näitä tai sitten hölisemään jossain foorumilla ja tutustua siellä sitten ihmisiin ja sitä kautta saada uusia tuttavuuksia ja pari kertaa löytyipä jopa kaverikin. Enää en netissäkään tutustu ihmisiin ja ne yhden käden sormilla laskettavat oikeat kaverit on jotenkin jäänyt. Periaatteessa mul on tasan kaksi kaveria, joita näen aika helvetin harvoin.

Jotenkin vaan tuntuu, että onnistun sinnittelemään aika ankealla määrällä sosiaalisia kontakteja vuoden ja sitten huomaan, että olen uudella paikkakunnalla enkä sielläkään osaa tutustua ihmisiin ja ihmiset taas eivät uskalla tutustua meikäläiseen. Olis uus alku, uus kaupunki mut oisimpa sitten vaan vielä yksinäisempi kun nyt. Aika ynseä ajatus.

Mutta kai mun on vaan pakko luottaa, että onnistun sieltä kavereita haalimaan ja onnistun nousemaan tästä suosta. Ei mulla oikein mitään muutakaan odotettavaa ole. Pakko uskoa, että se opiskelukerta on erilainen..

Oudoilla ajatusreiteillä

2011-08-01T21:17:01+03:00

Ollut kyllä erittäin hämärä päivä.

Paljon kelaillut kaikkea. Miettinyt menneitä ja pohtinut tulevaisuutta. Menneisyydestä löytyi kyllä aivan järjettömän paljon negatiivisia juttuja, etsin jotain kaapista, löysin jotain vanhoja kirjotuksia. Oli aika masentavaa lukea niitä, en edes muistanut, että oon ollut jotenkin yhtä synkissä aatoksissa jo kovin nuorena. Ehkä oudoin juttu oli tuo joku koulutehtävä, tehtävä suunnilleen jotain luokkaa kirjoita itsellesi kirje, jonka luet viiden vuoden päästä. Siinä vaan sitten luki jotain suunnilleen, että en usko että oot hengissä enää silloin. En tiedä, muista tai mitään, missä mielentilassa tuo on kirjoitettu, mutta olihan tuo aika rankkaa aikaa koulukiusaamisen ja muitten juttujen takia. Himassa ainakin oli yhtä helvettiä ja tuolloinhan tuo henkinen alamäki kaiketi alkoi, kun urheileminen loppui, kaveripiiri supistui ja muutenkin. No, varmaan itse kullekin suuri muutos, kun aiemmin futis ja muu urheilu on kaikki kaikessa ja sitten onkin vain suurimman osan ajasta yksin himassa koneella. Niin, ja silloinhan se painokin lähti nousemaan ja muutenkin "synkistyin".

Viime yönä tapahtui jotain outoa. Illalla oli taas, tai no yöllä, vaikea saada unta, tuttu vaiva jo pitemmän aikaa, mutta nyt kun oli vielä kosteahkon viikonlopun jäljiltä aika helvetin huono olo. Siinä tuli taas kurjia ajatuksia pää täyteen, koitin sysätä ne jonnekin pois, nukuin semmosta koiranunta. Sit se outo juttu tapahtu. Ensin alkoi vasen käsi puutua, ilman mitään näkyvää syytä, olin ihan normi asennossa, jossa ei pitäs mitään puutumisia tulla. Koska olen pohjimmiltaan aina semmonen, että ajattelen pahinta ja muutenkin hivenen vainoharhainen :D Kelasin siis heti toki, että sydänkohtausta pukkaa kun keväällä oli ihan selvinpäinkin rytmihäiriöitä. Ku ottaa huomioon vielä eilisen synkähkön postauksen niin jotenkin helvetin koomista, että tuli hirveä hinku elää. Toisaalta myös pyöri päässä, että jos delaa sydänkohtaukseen niin siitä ei vois mua niin paljoa syyttää, toki syömiset ja juomiset on ollut pitemmän aikaa jo vähän epäterveellisiä ja noin, mutta luonnollinen kuolema yhtä kaikki.

Jottei taas karkaisi angstauksen puolelle niin tuli tuon nopeasti ohi menneen käden puutumisepisodin jälkeen hirveä kasa ajatuksia päähän. Mitä en ole vielä tehnyt ja mitä haluaisin tehdä. Miten haluaisin elää, jotta oisin onnellinen.

Siitä tuli mielettömän pitkä "lista" vaikken sitä mihinkään ylös laittanutkaan. Mutta tuosta ajatusrämeiköstä sai jopa vähän sitä kuuluisaa päivänpaistetta risukasaan.

Miettelöitä

2011-07-31T21:55:01+03:00

Olihan tuossa viikonloppu. Yhden tutun kans tuli käytyä baarissa ja päädyttiimpä viel menemään taksilla neljänkytäkilsan pääs olevalle mökillekin. Kun koko kesän on venannut, että pääsis jossain käymäään jonkun kanssa, niin olin ihan varma, että olo paranis huimasti ja pitkäks aikaa. Niin ny ei kuitenkaan käyny. Tänään ko aamul heräsin niin ei oo koskaan ollut niin synkkiä ajatuksia päästä, kovasti ajatukset liikahtivat siihen suuntaan, että vois antaa periks ja luovuttaa. Tuntuu siltä, etten saa elämääni mitenkään kuntoon, vaikka kuinka yrittäsin.

Mietin tuossa juuri, että vuoden päästä vois homma kääntyä parempaan suuntaan. Sillon olis uus haku yliopistoon ja sieltä voisin saada jopa kavereita. Mutta miten helvetissä jaksan vuoden ? Minä kun en osaa tutustua ihmisiin, monet kerrat oon baariinkin mennyt juttuseuran toivossa, mutta kun en pysty menemään kellekään juttelemaan niin jonkun pitäs tulla ja alottaa keskusteleen mun kanssa. Kukaan ei muuten koskaan oo tullut. Oonkin miettinyt, että miks ? Vaikka oonkin karun näkönen ja painava ja ties mitä niin ei kai se nyt estä että joku tulis mulle hemmetti puhumaan ? Vai näkyykö se jotenkin, et näytän liian epätoivoselta tai jotain et kaikki kiertää kaukaa ? Haluisin oikeesti tietää syyn.

Oon myös huomannut, että keväällä sain melkein semmosen kaverin, jolle vois puhua ihan mistä vaan. Mutta mokasin sen. En tiedä mitä hittoa mun päässä liikku kun menin sitä haukkumaan ihan syyttä suotta, oon monta kertaa miettiny et pitäs pyytää anteeks ku olin ihan helvetin typerä ja sanoin jotain ihan kamalia juttuja sille. Se oli kuitenkin niin erilainen ihminen ku muut kaverit. Tai no, koskaan oo ollut niin helppoa puhua jollekin. Kenenkään kaa en oo ollu niin helposti oma itteni. Oon montaa kertaa meinannu laittaa sille mailia, jossa selittelisin ja pyytäsin anteeks typerää käytöstäni. Mutta jotenkin on vaan semmonen fiilis, et jos laitan sen viestin niin se ei annakaan anteeks ja sit menee kaikki mahikset kaveruuteen. No hmm. Mutta toisaalta, ei se enää vastaa mun viesteihin niin jotenkin tuntuu et se viesti olis turha. Tai no, sillä on hirmu paljon kavereita joka puolella, tulee kaikkien kaa toimeen ja näin niin ei se mua tarvitte. En oo varmaan koskaan katunut niin paljon ku sitä ku sanoin sille ne jutut mitä sanoin. En tajua vieläkään mikä sai mut niin tekemään. Olispa aikakone olemassa nii vois perua kaiken, mutta ku ei ole niin ei ole.

Tällä hetkellä talvi kyl pelottaa. Jotenkin on semmonen fiilis et se on viimonen talvi. Oon kamalan impulsiivinen ihminen ja varmaan tulee juotua. Ei kaiken loppuminen paljoa vaadi. Yks kunnon humala, paskasti mennyt viikko ja se siitä sitten.

Ehkei aina kannata miettiä

2011-07-28T14:27:01+03:00

Mietin tuossa illalla ja vielä aamullakin, että mitkä kaikki asiat on mennyt pieleen, että oon täs tilantees mis nyt oon. Mitkä asiat on vaikuttanut siihen, että musta on tullut tälläinen ku nyt olen. Ei olis pitänyt alkaa kelailemaan vanhoja juttuja. Sitä vaan tajus, että on mennyt todellakin huonosti ja kauemmin ku on itte ees tajunnu. Huomasin myös mitkä asiat on vaikuttanut siihen, että musta on tullut niin sulkeutunut, epäluuloinen ja lähestulkoon sairaalloisen vainoharhainen. Kirjotan niistä myöhemmin, nyt ei oikein pysty.

Mutta pitkästä aikaa olen aidosti katkera. Miks toisille lyödään heti kättelyssä käteen semmoset kortit, joilla ei pärjää kun tuurilla ? Jotenkin tuntuu että ihan alusta asti suunta on ollut selvä. Tuntuu vaan ettei mulla oo koskaan ollut ees mahdollisuutta mielekkääseen elämään. Ja nyt jos koskaan tuntuu siltä, että pitäis kaikki asiat kaivella ylös, käsitellä ne jos meinaa joskus tästä elämästä nauttia. Olla onnellinen. Mutta olen myös ensimmäistä kertaa varma, että ei musta yksinkertaisesti ole siihen. En mää pysty ettiin syitä tai syytttään ketään tästä. En oikeesti osaa ku itteniäni syyttää ja syyllistää. Se on vaan se juttu jonka osaa. Aina kaikki ongelmat ja muut on kaadettu mun niskaan, ja oon aina uskonut että minähän ne asiat oon ryssinyt ku muut niin sanoo. Kai se toisaalta totta on, tähän on tultu ja tästä en ikinä tuu kunnolla luovimaan ulos. Pitää koittaa nauttia niistä harvoista asioista joista viel kiksejä saa ja koittaa tottua tähän. Yksinolemiseen.

On mul sentään haaveita ! :D

2011-07-27T23:54:01+03:00

Jottei menis ihan valittamiseks niin tämmönenkin postaus viel ku tekstiä nyt tulee.

Niin, haaveita. Onhan noita. No, kunnollisia kavereita. Joiden elämän sisältö ei pyöri pelkästään nettipelien, alkoholin tai muitten päihdeiden ympärillä. Ku nyt ku kävin läpi nuo muutamat kaverit mitä viel on, niin kaikki on ns. ryyppykavereita. Mikä on aika rööristä, kun en uskalla juoda. Meinaan pelkään sitä, että otan liikaa, teen jotain tavallisesta poikkeavaa joka tukee systerin hulluteoriaa ja löydän itteni taas osastolta. Vakuuttelemassa ittelleni ja muille että oon terve. Mutta niistä kavereista. Mul ei oo varmaan yli kymmeneen vuoteen oo ollu semmosia kavereita joitten kans vois tehä kaikkea mahdollista selvinpäin. Ihan perusjuttuja, kävelylenkkejä, leffailua ja semmosta. Varsinkin kunnollisia keskusteluja on tullut tässä kaivattua kesänaikana. Ei oo oikeen enää ketään jonka kanssa jutella niitä näitä, pohtia maailmanmenoa ja kertoa just tämmösiä vähän hankalampia juttuja. Itseasiassa mul on ollut tasan yks kaveri ikinä, jolle oon voinut kertoa ihan kaiken, jolle ei oo tarvinnnut valehdella että kaikki on reilassa, joka myös tiesi mimmosessa helvetissä sitä viikonloput ja joskus arjetkin elää. Mutta se kaveri meni menojaan, huumeet vei mennessään.

Ja sit jos niitä kavereita olis niin reissaus olis mahtia. Mennä ihan minne vaan. Aasiassa ainakin haluan käydä, Afrikassa myös ja jos jostain saan taas tuloja niin Uuteen-Seelantiin vakoilemaan hobitteja ! Hobitit. Vähänkö olis siistiä jos olis hobittikaveri, joka diggais sienistä ja kaikesta tommosesta hobittikamasta. Muutamasta oluesta, perunoista ja hyvästä ruuasta. Lähtis seikkailemaan minne vaan ja ei olis heti hylkäämässä ku tulis ongelmia. Voitas vallotttaaa maailmaa ja kaikee. Siis käymällä ihan missä vaan, maailmanvaltiuden tavoittelun hylkäsin jo joku aika sitten :D

Haaveis on myös psoriasiksen selättäminen ennenko se leviää naamaan. Ainoa vaan, että stressi pahentaa sitä entisestään ja nyt mul on enemmän stressiä kun ikinä. On aivan liikaa aikaa miettiä kaikkea, jatkuvasti mielessä se että jollain keinolla Krista järkkää mut takas osastolle jne. Mut tosiaan, vaikkei psoriasis oo mulle itelle mikään ongelma niin se vähän sulkee potentiaalisia tuttavia pois. Koska onhan toi aivan hirveän näköinen ja muutenkin epämukava sairaus hilseineen päivineen. Parit treffitkin on loppunut siihen ku ottanut takin pois ja ihottumat osunut treffattavan silmiin. Ihmiset on huonoja keksimään tekosyitä, sanoisivat suoraan vaan jotain tyyliin "Toi nyt menee viel et oot läski, mutta toi psoriasis ei enää mee läpi" Olis reilumpaa. Mitään muuta en inhoa niin paljoa ku on sitä että keksitään tekosyitä, jätetään asioita sanomatta tai pidetään mykkäkoulua. Ignooraus on hirveintä varmaan mitä mulle voi joku tärkeä ihminen tehä. Mut psoriasiksen haluaisin pois.

Tärkein haave on kuitenkin tuon pään pitäminen kasassa. Se on ainoa juttu jolla erotun joukosta, se on ainoa asia minkä voin laskea eduksi. Varsinkin sinkkuna elellessä on tärkeää et tuo pää nyt pysyis kasassa. Jotenkin vaan tuntuu, että on kovin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, löytää joku jos omaa valtavat määrät ihottumaa, erittäin paljon liikaa elopainoa eikä muutenkaan ulkonäössä oo paljoo hurraamista. Mutta vähän alkaa vaikuttamaan siltä että tuo pää hajoaa ajankanssa. Päivä, päivältä hiljalleen tää kaikki tapahtunut murentaa päätä, syö itsetuntoa ja kasvattaa itseinhoa.

Sit jäljelle jää pelkästään yksinäinen, lihava mies, jolla on psoriasis ja outo huumorintaju.

Mietintöjä

2011-07-27T19:13:01+03:00

Nyt kun tässä on kesän viettänyt 90%:sesti yksin niin aloin tässä miettimään, että oliko mulla ees kavereita ennen ko ne lakkas pitämästä yhteyttä.

Tuli vaan tuossa mieleen ku aloin pohtimaan mitä yleensä tehtiin eli käytiin jossain tai sitte käytiin juomassa. Aloinkin täs miettimään, että koska viimeks oon hengaillu jonkun kanssa silleen etten oo jotain maksanut, jos ei kahta kaveria lasketa mukaan, joiden kanssa meni välit poikki ihan muista syistä. Ite ku oon kohtuullisen köyhästä perheestä niin mulle on ollut aina ittestään selvää, että tottakai jeesaan ja tarjoan jos vaan suinkin on varaa, mutta onko tää sit menny niin että mut on pyydetty messiin vaan sen takia, että todennäkösesti tarjoan juoman jos toisenkin tai vippaan rahaa ? Ja nyt ku oon hassannu massini niin kukaan ei enää sen takia sitte haluakkaa pyöriä mun kaa missään. Oonko minä oikeesti ollut vaan se rasittava, ärsyttävä idiootti, jota on siedetty vaan sen takia et sillä sattuu joskus olemaan rahaa sen verran että pystyy tarjoamaan ja vippaamaan rahaa ?

Itseasiassa en muista koska viimeks joku olis vaan käynyt mun kaa vaikka kävelyllä, aina on ollut jotakin maksullista. Aah, tuossa keväällä koitin tutustua, perkeleen huonolla menestyksellä, pariin uuteen ihmiseen ja nekin alkoi muistaakseni siinä vaiheessa kaveeraamaan kunnolla. Ja nyt ku oon niillekin angstaillu että kaikki menee vituiks ja oo kohta enää varaa mihinkään niin kummasti on jäänyt niihin viestiin vastaileminen. Hoksasin tuon vasta tässä kun kirjoitin, kolkko oli tuli kyllä. Minä tyhmänä kuvittelin, että nuo, tai ainakin toinen noista, olisi jotenkin erilaisia suvaittevaisia ja semmosia jotka haluis tutustua muhun mun itteni takia, mutta kai se on vaan perusihmisyyttä. Jos ei itel oo varaa matkustaa niin sitten lyöttäydytään sen seuraan, joka vois kustantaa jonnekin. Hmmh. No, toisaalta, tää on vaan niin selkeää nytten ko tarkemmin ajattelee. Miks ihmeessä joku ees haluis tutustua tämmöseen ku minä. Valittava, rankasti ylipainoinen, outo ja yksinäinen tapaus, jolla on viel karun näkönen ihottuma joka näkyy varmaan kuuhun asti. Mutta olihan se hetken aikaa mieltä kohottavaa, uusia, fiksuja ja muutenkin mukavia kavereita näköpiirissä, mutta eihän tuosta sitte mittään tullutkaan.

Oon myös tässä viimeaikoina alkanut itte kyseenalaistamaan omaa mielenterveyttäni. Oon kyl tullut siihen tulokseen, että jos en olllut sillon toukokuussa sekaisin niin nyt kyl alan olemaan. Nyt kun ei ole mitään muuta kun aikaa, miettiä kaikkea paskaa mitä on kokenut, kelaillut että onko tässä enää mitään järkeä edes koittaa järjestää asioita paremmille urille. Se hajottaa päätä. Vaikka oonkin ollut monesti kuukausitolkulla ilman kavereita, omasta tahdosta, niin nyt tuo vaihtoehdottumuus rassaa. Ei oo enää sitä vaihtoehtoo, et nappaa puhelimen käteen ja soittaa jollekin ja lähtee tekemään jotain. Enää kukaan ei soita, niin oonkin alkanut miettimään et miks mulla on ylipäätään puhelin olemas. Ei oo ketää kelle soittaa, eikä mulle soita kukaan. Sähköähän tuossa vaan menee kun sitä latailee ja pitää turhanpanttina päällä.

Täl hetkel kaikista kirkkain ja lohduttavin ajatus on se, että kun on melkein kaikki kaverit ja muutkin läheiset pistäny välit jäätäväviks niin ei ainakaan kovin kummosta vaikutusta olis jos delaisin. Tietysti nyt varmaan äite ja ehkä muutama sukulainen muutaman feikkikyyneleen tirauttais, mut se on oikeasti hienoa, jos jotain tapahtuis niin ainakaan kenenkään kaverin elämä ei menis sekasin ku ei mul oo enää läheisiä kavereita, ystävistä nyt puhumattakaan. Ainoa asia mikä tuos kuolemas huolettaa on hautajaiset, mitenhän voi estää, ettei isäpuoli, sisko, veli ja muutama muu sukulainen pääsis pilaamaan sitäkin päivää ?

Mieluummin vaikka hautajaiset jokka on sossun kustantamat, joissa on paikalla pelkkä pappi ku sellaiset hautajaiset, joissa on niitä ihmisiä "suremassa" jokka on omalta osaltaan osallistuneet mun elämän pilaamiseen.

Ei oo muuten koskaan tehnyt näin paljon mieli viinaa. Harmi vaan, ettei oo senttiäkään ylimäärästä rahaa. Muutenkin vähän pelottaa tuo juominen ku pelkään et juon kontrolloimattomasti itteni hengiltä. Ei nyt sentään niin huonosti mee että olis kiire kuolla.

Ykstoikkonen vuoristorata :D

2011-07-27T16:49:01+03:00

Pitääpäs tässä vähän kerrata itselle näitä asioita mitä on tapahtunut viel ko ne on tuoreessa muistissa niin voi niitä sitten joskus kelailla, jos on tarvetta.

Alkuvuosi oli huikea, uusia kavereita kurssilta ja iltalukiossa tapahtui jotain mystistä. Ymmärsin ruotsia, pääsin kahdesta kurssista läpi, jotka oli samassa jaksossa ja vieläpä samana iltana. Se oli sanoinkuvaamattoman hieno tunne kun sai ne kokeet käsiinsä vaikka numerot olikin jotain vitosen ja kutosen luokkaa. Mutta se oli ensimmäinen kerta kun pääsi ajattelemaan, että tästä jannusta tulee ylioppilas, vihdoinkin ! 22-vuotta ja nuo saavutukset jutussa nimeltä elämä olivat kovin vaatimattomia ja vähäisiä niin teki kyllä höpöä itsetunnolle, että saa tuon maagisen lakin päähänsä, melko todennäköisesti. Tuota tulikin sitten juhlistettua vähän turhankin huolella ja monena peräkkäisenä viikonloppuna. Mikä ei ollut fiksua, koska tuolla juomisella sitten perusteltiin tuota kevään ongelmavyyhtiä.

Maaliskuussa sitten loppuivat kurssi ja lukio, kirjoitukset meni ihan päin helvettiä. Tai no, omasta mielestä meni syksyä paremmin ja läksin kirjoituksista hyvinkin tyytyväisenä tuotoksiini, mutta sensorit oli eri mieltä. Hissan uusinnassa ei nousua, enkusta C, kaks pistettä M'ästä. Eipä suotta vituta ei.

Mutta siitä olin kuitenkin varma, että läpi meni ja lakki on mun, perkele. Ja kun tuo lukion purkitus on ollut työnalla viimeset kuutisen vuotta ja ollut se ainoa iso tavoite niin kävikin hassusti. Pitkän aikaa mielessä ollut hissan opiskelu yliopistossa alkoikin arveluttaa ja en sitten hakenut kun ammattikorkeaan. Tai hain mielestäni kyllä yliopistoihinkin mutta pääsykokeisiin ei kutsuttu :D Mutta tuli aivan järjettömän tyhjä olo. Ei ollut enää mitään suurta tavoitetta, ei mitään oleellista ja toteuttamiskelpoista suunnitelmaa.

Eli alkoipa taas se alkomahooli maistua aika huolella, nyt kun ei ollut mitään velvollisuuksia arkenakaan niin sitä tuli sitten kiskottua viikot läpeensä joka hemmetin päivä. Ei ole itseasiassa oikein minkäänlaista muistikuvaa koko jaksosta. Vähän on sumeita muistikuvia sieltä täältä, mutta siinä mielessä onnistuin, että en ainakaan ressannut tulevaisuutta enkä varsinkaan sitä nykyhetkeä. Mitä nyt tuli sössittyä ja auottua päätä kännissä semmosille ihmisille joille ei pitäs vittuilla ja eikä varsinkaan pitäis, koska siihen ollut mitään aihettakaaan. No, suurinosa noista oli jotain puolivillasia nettituttuja, mutta näin jälkeenpäin vituttaa että tuli auottua niin paljon että ei olla enää yhteyksissä. Niistä tutuista olis voinut tulla kavereita..

Toukokuussa sitten kaikki menikin ruhtinaallisesti pieleen. Työkkäri lätkäs karenssit, säästöjä oli verotettu juomisputkella aika rankalla kädellä ja muutenkin meni vähän kehnomman puoleisesti. Pari pisintä kaveruutta meni poikki ja muutenkin sitä huomas viettävänsä aikaa pääosin yksin. Ku ei viina maistu ja valtaosa kavereista ei mun kanssa hengaa ku humalassa niin, no joo. Ehkä ne ei siedä mua ku kännissä, sillonki vaan jos meikä tarjoo :D

Sittenpä tuli se eräs kiva lauantaiaamu. Samanlainen lauantai kun suunnilleen kaikki muutkin lauantai kun faija on humalassa. Eli heräsin musiikkiin, joka soi sellasella volyymilla, että hyvä ettei korviin satu äänenvoimakkuuden takia, sen takia korviin kyl koski että tais olla joku viidestoista viikonloppu kun sterkoista pauhaa sitä vitun Kari Tapiota. No, tuohon on jo ajat sitten tottunut, mutta kun zombiekävelin jääkaapille niin keikahti kuppi nurin. Pitkästä aikaa lähdössä kavereitten kaa radalle ja se saatanan itseään täynnä oleva juoppo oli juonut mun kaikki minigolffijuomat. Muuten olis ollut aika peruskauraa, oisin ostanut uudet ja näin, mutta rahat muutenkin loppumaan päin niin menin sitten vaatimaan joko rahoja niistä tai uusia tilalle. Faija tietty skitsos ja väitti että omiaan on juonut jne. ja lopulta meni huudoks ja erittäin lieväksi käsirysyksi (ketään ei lyöty paitti ehkä pahvisella kaljalaatikolla :D) ja ukko sit oli jo menos ostaan uusia. Kunnes sit kytät tuli ovesta sisään, Krista oli käskenyt Tommin soittamaan ne heti jos teen jotakin vähänkin semmosta et olis aihetta soittaa kytät, ja nyt tiedän syynkin.

Poliisit oli asiallisia, oli jo viemässä faijaa putkaan mesoomaan ja kaikki näytti olevan ihan ok. Poliisit lähti, aattelin et kerrankin se metelinaiheuttaja viedään pois päivää pilaamasta. Meni joku vartti tai puol tuntia ja poliisit tuli takas. Tällä kertaa ne katto mua kun jotain sekopäätä. Puhu semmosella rauhottavalla ja hiljasella äänellä niinko hulluille nyt puhutaan. Krista oli tullut taksilla paikalla ja pistänyt sitten kaikki peliin et sais mut osastolle, pysyvästi. Krista ko on lähihoitaja eli terveydenhuollon ammattilaisia niin se osaa puhua vakuuttavasti, hallitsee termit ja tuo se lähihoitajuus varmaan vähän lisäpontta niille jutuille. Se oli sitten kertonyt poliiseille kaikenlaista. Että olin kuukausia juonut itteni jokapäivä sammumispisteeseen asti, soittanut musiikkia helvetin kovalla päivin ja öin, että olin hakannut faijaa ja pikkubroidia, huutanut, haukkunut ja tehnyt kaikkea muutakin. Olin kuulemma kertonut, että mulla on helvetisti rahaa ulkomailla, useilla tileillä, että oon ostamassa itselleni omakotitaloa ja näitten perusteel sit totes että mul on hypomania ja käsitys todellisuudesta on kadonnut tyystin. Poliisit ja myöhemmin myös lääkäri sitte usko kaiken.

Lähin poliisien matkaan, ne valehteli mulle päin naamaa, että mennään selvittään asioita asemalla. Paskat. Suorinta reittiä TAYSiin, systeri mukana ja Tayssissa lisää siskon kertomia valheita ja ambulanssikyyti Pitkäänniemeen, akuuttipsykiatrian suljetulle osastolle. Siellä sit psykiatrin kans juttusille ja meni hermot, olin kai sit sen mielest kiihtynees mielentilas oleva hullu ja neljän päivän tarkkailu. Suljetulla osastolla. Perusteena vain ja ainoastaan Kristan jutut ja se, että olin kiihtynyt.

Neljä päivää siellä. Vaikka oonkin kaikille sanonut jokka reissusta tietää, että ei sil mitään vaikutusta ollut ja huumorilla otin kaikki. Ei pidä paikkaansa. Sen reissun jälkeen oon käytännössä lakannut elämästä. En enää uskalla soitella kavereille, niistäkin suurinosan on tietää tosta reissusta ja jotkut on ilmotttanut että älä suotta pidä yhteyttä enää. Tai no, oon käytännös alkanut pelätä itteeni ja varsinkin muiden ihmisten ilmeitä ja reaktioita ku ne näkee mut. Näkee ne sen saman vanhan tyypin ku ennenkin vai muuttuuks niitten ilmeet ja muut samal taval ku niitten jepereiden ? Et ne alkaa vilkuilla mua siten, et teenkö mä niille jotain, hyökkääkö toi kimppuun, mitä uskallan sanoa ettei toi suutu jne. Alkaako ne puhua mulle samaltaval ku kaikille hulluille puhutaan ?

Vaikka viihdynkin varsin mainiosta yksin ja omissaoloissani niin aina ennen on ollut se vaihtoehto että nappaa puhelimen ja soittaa jollekin ja sit mennään jonnekin pitämään hauskaa. Nyt on tullut huomattua, että kaks oikean elämän kaveria vastaa mun puheluihin ja tekstareihin. Kaikki muut jättää vastaamatta. Kai ne vaan odottaa, että kyllä se joskus lopettaa viestien lähettämisen ja soittelun. Jättää rauhaan.

Kesä on ollut sit tämmönen. Yksin oon ollut ja tuskin siihenkään muutosta on tulos. Mut ei siinä mitään, kyllä tähän yksinoloon alkaa jo tottua. Hirvee stressi vaan päällä. Sain kyl tos jo viralliset terveenpaperit, mut ainakun ovikello soi niin meen äkkiä kurkkaan ikkunasta et onko siel poliisiauto tai ambulanssi pihassa. Toi stressi on jatkuvaa, ei oo päivääkään sen jälkeen ku siel suljetulta pääsin pois et oisin miettinyt et miks juuri nytte piti käydä näin.

Tän piti olla mun kevät, kesä, syksy. Tän piti olla mun vuosi. Tänä vuonna mun piti päästä lukiosta, mennä kolmannen asteen koulutukseen. Tänä vuonna mun piti saada koko elämä viimoste piirtoa myöten järjestykseen. Tänä vuonna mun piti olla pitkästä aikaa aidosti onnellinen ja kaiken piti mennä just niinko olin suunnitellut.

Sitte multa vietiinki kaikki. Ei mul paljoo ollutkaa mitä viiä, mut enää ei taida olla mitään. Vaikka mul onkin terveenpaprut lasken itteni jonkinsortin hulluks. Ehkä se on jonkinlaista..no helpompi aatella et kaverit skippas mut sen takia et oon hullu ku sen takia et oon huono kaveri. Ku tiiän kyl et oon hankala ihminen ja melkonen kusipää noin muutenkin, mutta oliko toi suljetunreissu vaan se syy jota ne muutamat kaverit venas et vois pistää välit poikki.

En tiiä. Mut ensimmäistä kertaa parikytvuotisen elämän aikana oon kohdannu semmosen ongelman, jota en osaa ratkasta. Jotenkin tuntuu et jokanen aamu on vaikeempi nousta sängystä ylös ja jokasena iltana on vaikeempi saaha unta ku pääs pyörii niin paljon rankkoja asioita.

Silti tuntuu siltä, että oon ansainnu tän kaiken paskan mitä oon tän kevään ja kesän aikana saanut. Eikä tää alamäki tähän lopu, siitä oon varma..